Viimeinen ränni!

Tasan kymmenen vuotta sitten join viimeisen oluen. Se oli 8,9-prosenttinen Amsterdam, nautittuna jossain päin Ranskaa, auton takapenkillä matkalla vanhempien kanssa kohti Suomea ja Minnesota-hoitoa Lapualle. Takana oli kymmenen kuukauden ränni ja kroppa huusi hoosiannaa. Kädet tärisi, pää humisi, sielussa asui kauhu.

Kun pääsin Helsinkiin ja nousin Lapuan junaan, tärinät jo vähän hellittivät. Ajattelin jo hetken, että ehkä tästä vielä selvitään. Sitten, juuri ennen Lapuaa, näin ravintolavaunussa ilmoituksen: Koskenkorva tarjouksessa, 6,50 € pieni pullo. Aivot käynnistivät Hollywood-tason fantasiakohtauksen. Näin itseni ostamassa niitä kokonaisen tarjottimen, istumassa ikkunapaikalla, matkalla kohti pohjoista, juomassa itseni unohduksiin kuin romanttinen, pahalta haiseva, elokuvan sivuhahmo.

Siinä käytävällä käytiin elämäni kovin kamppailu. Ei mitään sankarimusiikkia, enemmänkin sisäinen torikokous: yksi ääni huusi “osta!”, toinen mumisi “älä nyt hyvä ihminen”, kolmas ehdotti kompromissina kahta pulloa, koska aina voi pari ottaa. Lopulta joku järjen rippeen kokoinen neuroni voitti. Jäin junasta pois Lapualla.

Laiturilla odotti porukka, joka näytti siltä kuin olisivat karanneet yksi lensi yli käenpesän leffan koekuvauksista tai vaihtoehtoisesti elämän kovasta koulusta. Hetken hiljaisuus, tuijotusta puolin ja toisin, ja sitten joku sanoi: “Me ollaan kaikki juoppoja.” Great, ajattelin. Mihin vittuun minä olen tullut?

Ja silti, juuri se hetki oli loppuelämäni ensimmäinen päivä. Ei fanfaareja, ei konfetteja, vain vapiseva mies, outo vastaanottokomitea ja yksi tekemätön viinaostos. Pieni päätös, joka avasi kokonaan uuden maailman. Joskus sankariteot näyttävät tältä: jää pois junasta, älä osta Koskenkorvaa, ja uskalla astua kohti jotain, mikä pelottaa enemmän kuin mikään ränni koskaan.

Misa, raitis alkoholisti