Jäte se sika!

Hei kaikki lähärit, juopot, narkomaanit ja muut minun sydäntäni lähellä olevat ihmiset.

Ja jos joku muu lukee tätä ja miettii loukkaantumista, niin muistutuksena: puhun omasta heimostani. Kuulun siihen itsekin ja olen siitä ihan avoimesti ylpeä.

Mutta asiaan.

Toipuminen. Saatanan iso sana.

Rehellisyys. Vielä isompi.

Ja raittius. Suorastaan kolossaalinen.

Mutta mitä ne oikeasti tarkoittavat?

Sitäkö, että istutaan ringeissä puhumassa viime viikon tapahtumista? Että tunnustetaan ex-vaimolle jokin 30 vuotta vanha synti? Että ollaan onnellisia hampaat irvessä?

Saanko minä olla edelleen keskeneräinen? Virheellinen maanantaikappale?

Minulle raittiuden todellinen koetinkivi ei ole täydellisyys.

Se on armollisuus itseä kohtaan.

Ja siinä minä olen ollut surkea.

Minulle sanottiin aikanaan:

“Rakasta itseäsi, muuten et voi rakastaa muita.”

Kuulosti täydeltä hevonpaskalta.

Minun mallini oli aivan toinen. Itseä piti ruoskia. Vaatia enemmän. Puristaa kovempaa. Ja jos epäonnistui, haukkua itsensä tyhmäksi, laiskaksi ja kelvottomaksi.

Sillä tavalla minä elin vuosikymmeniä.

Ja välillä huomaan lipsuvani siihen samaan edelleen.

Mitä enemmän olen tätä ihmisyyttä tutkinut, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että kaikkien riippuvuuksien taustalla on lopulta kaipuu yhteyteen.

Ehkä koko ihmisyyden ydin on siinä.

Paradoksi on vain se, että juuri silloin kun löydämme läheisen yhteyden toiseen ihmiseen, emme välttämättä kestä sitä.

Yritämme täyttää sisällämme soivaa tyhjyyttä toisella ihmisellä. Sitten hän käyttäytyy kuin ihminen. Pettyy. Mokaa. Loukkaa. Ei vastaa tarpeisiimme.

Ja me triggeröidymme.

Yhtäkkiä emme enää reagoi tähän hetkeen, vaan johonkin vuosikymmenten takaiseen tunteeseen, jonka pieni lapsi meissä kantaa edelleen.

Se ihana puoliso muuttuu hirviöksi.

Narsistiksi.

Sikapääksi.

Ja ratkaisu kuuluu:

“Jätä se sika.”

Ikävä puoli tässä on se, että jos emme ymmärrä omaa osuuttamme tarinassa, ne samat tunteet seuraavat mukana. Nimet vaihtuvat. Kasvot vaihtuvat. Kumppanit vaihtuvat.

Mutta näytelmä pysyy yllättävän samanlaisena.

Carl Jung kirjoitti, että kaikki se mikä meitä toisissa voimakkaasti ärsyttää, voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme.

Ajatus on vittumainen, mutta omalla kohdallani usein tosi.

Se ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi oikeasti kusipäitä. On niitä.

Mutta joskus se hirviö, narsisti tai sikapää, jota vastaan taistelemme, herättää meissä jotakin paljon vanhempaa kuin tämä hetki.

Ja tässä tulee se vaikein osuus.

Emme ole vastuussa niistä vaurioista, joita elämä on meihin jättänyt.

Mutta niiden tunnistamisen jälkeen vastuu niiden hoitamisesta kuuluu meille itsellemme.

Vaikka kuinka tuntuisi, että toinen ihminen aiheuttaa pahaa oloamme, tunne syntyy lopulta meissä. Toinen voi laukaista sen, mutta ei luoda sitä.

On yllättävän helppoa löytää pimeyttä muista ihmisistä. Juoruilla, kauhistella, tuomita ja etsiä syyllisiä.

Paljon vaikeampaa on kääntää katse itseensä.

Mutta kummallinen asia tapahtuu, kun alkaa tunnistaa oman pimeytensä.

Sitä lakkaa näkemästä kaikkialla muualla.

Ihmiset eivät enää ole pelkkiä narsisteja, hirviöitä tai sikoja. He ovat ihmisiä. Keskeneräisiä, pelokkaita, haavoittuneita ja virheellisiä, aivan kuten mekin.

Ja elämä muuttuu ihmisten arvostelun sijaan ilmiöiden tutkimiseksi.

Miksi tämä herättää minussa näin voimakkaan tunteen?

Mitä tämä yrittää minulle opettaa?

Miksi reagoin juuri näin?

Jungin ajatus oli yksinkertainen.

Ensin yhteys itseen.

Siihen pieneen ihmiseen meidän sisällämme, jonka tunne-elämä ottaa kriisitilanteessa ohjat käsiinsä.

Sitten opettelemme tunnistamaan tilanteet, joissa paha olo herää.

Pysähdymme.

Tunnistamme.

Tunnemme.

Ja vähitellen opettelemme uusia toimintatapoja vanhojen selviytymiskeinojen tilalle.

Sillä kun omiin varjoihin menee otsalamppu päässä ja sytyttää sinne valon, ympärillä oleva pimeys alkaa vähitellen väistyä.

Ja ehkä siinä onkin koko toipumisen ydin.

Ei tulla täydelliseksi.

Vaan tulla vähän aidommaksi.

Misa