Kun ihminen alkaa kadota omasta elämästään

Emotionaalinen kaltoinkohtelu ei aina jätä näkyviä jälkiä. Usein sen syvimmät haavat jäävät kokonaan piiloon. Ne näkyvät ihmisessä, joka pyytää anteeksi asioita, joita ei ole tehnyt. Ihmisessä, joka tarkkailee jatkuvasti toisen äänenpainoa, ilmeitä ja mielialaa välttääkseen seuraavan riidan. Ihmisessä, joka alkaa epäillä omaa muistiaan ja kysyy itseltään yhä useammin: “Muistanko tämän väärin? Ehkä minä olen ongelma.”

Tällaiseen tilanteeseen ei yleensä ajauduta yhdessä yössä. Kun syyttely, vähättely, manipulointi tai mykkäkoululla rankaiseminen jatkuvat riittävän pitkään, ne alkavat vähitellen murentaa ihmisen käsitystä itsestään. Ensin katoaa luottamus omiin tunteisiin. Sitten omiin ajatuksiin. Lopulta moni huomaa yrittävänsä vain pitää rauhan hinnalla millä hyvänsä. Toisen paha olo muuttuu omaksi vastuuksi, toisen viha omaksi epäonnistumiseksi ja toisen käytös taakaksi, jota kantaa päivä toisensa jälkeen.

Moni kysyy jälkeenpäin, kuinka ihmeessä päätyi tällaiseen suhteeseen. Kysymys on tärkeä, mutta vastaus ei yleensä löydy heikkoudesta tai huonosta harkintakyvystä. Useimmiten se löytyy paljon kauempaa.

Me emme yleensä joudu emotionaalisen kaltoinkohtelun kohteeksi sattumalta. Meillä on kaikilla oma historiamme, ja se historia rakentaa hermostoomme käsityksen siitä, mikä tuntuu turvalliselta, normaalilta ja tutulta. Jos on kasvanut ympäristössä, jossa omia tarpeita ei kuultu, rakkautta piti ansaita, ristiriitoja pelättiin tai omia tunteita vähäteltiin, voi aikuisena huomaamattaan pitää epäterveitäkin toimintamalleja normaaleina. Hermosto ei ensisijaisesti etsi sitä, mikä on hyvää. Se etsii sitä, minkä se tunnistaa.

Juuri tästä syystä niin moni päihde- ja läheisriippuvainen tunnistaa itsensä tästä tarinasta.

Riippuvuus ei synny siksi, että päihde tuottaisi edelleen hyvää oloa. Usein se ei ole tehnyt sitä enää vuosiin, joskus vuosikymmeniin. Riippuvuus syntyy siitä tunnemuistosta, jonka päihde joskus jätti hermostoon. Hermosto muistaa edelleen sen ensimmäisen helpotuksen, lohdun tai vapautuksen tunteen ja jatkaa sen etsimistä, vaikka todellisuudessa päihde tuottaa enää vain kärsimystä.

Sama ilmiö näkyy myös läheisriippuvuudessa. Riippuvuus ei kohdistu toiseen ihmiseen, vaan siihen tunnemuistoon ja toiveeseen, että suhde vielä joskus toisi sen turvallisuuden, rakkauden tai hyväksynnän kokemuksen, jota ihminen on ehkä hetkittäin saanut kokea tai jota hän on koko elämänsä kaivannut. Hermosto ei pidä kiinni ihmisestä. Se pitää kiinni muistosta ja lupauksesta tunnetilasta, jonka se uskoo olevan vielä saavutettavissa.

Samalla hermosto hakeutuu kohti sitä, mikä on sille tuttua. Vaikka tuttu tarkoittaisi jatkuvaa pettymystä, turvattomuutta tai kaaosta, se tuntuu hermostolle ennustettavammalta kuin tuntematon rauha. Siksi moni huomaa palaavansa yhä uudelleen samaan tunneilmastoon. Ei siksi, että hän haluaisi kärsiä, vaan siksi, että hermosto tunnistaa sen kodikseen.

Todellinen toipuminen ei ala vasta silloin, kun päihde jää pois tai vaikea ihmissuhde päättyy. Ne voivat olla vasta alku.

Toipuminen alkaa siitä hetkestä, kun ihminen uskaltaa kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä. Millaisia tunnevaurioita kannan mukanani? Mitä tunnelukkoja elämä on minuun rakentanut? Millaisia selviytymiskeinoja opin lapsena? Mitkä kokemukset opettivat minut uskomaan, etten riitä sellaisena kuin olen? Miksi minun on vaikea asettaa rajoja? Miksi siedän käytöstä, jota en toivoisi rakkaimmalleni?

Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä, mutta niiden äärellä riippuvuuksien todellinen juuri alkaa tulla näkyväksi.

Toipuminen ei tapahdu vahingossa. Se vaatii suostumista. Suostumista näkemään omat haavansa ilman häpeää. Suostumista hyväksymään, että menneisyys vaikuttaa edelleen tähän päivään. Ja ennen kaikkea suostumista tekemään pitkäjänteistä työtä itsensä kanssa. Sellaista työtä, jossa vanhat uskomukset, tunnelukot ja hermoston opitut toimintamallit saavat vähitellen väistyä uuden tieltä.

Mutta pelkkä ymmärrys ei riitä.

Moni tietää jo vuosia, miksi toimii niin kuin toimii, mutta mikään ei silti muutu. Se johtuu siitä, ettei hermosto muutu pelkällä tiedolla. Se muuttuu kokemusten kautta.

Siksi toipuminen tarvitsee myös jotain, mitä moni ei ole koskaan saanut riittävästi kokea: turvallista yhteyttä.

Turvallinen ihmissuhde ei vaadi suorittamaan. Siinä ei tarvitse ansaita rakkautta eikä pelätä jatkuvaa hylkäämistä. Siellä saa erehtyä, olla keskeneräinen ja silti tulla hyväksytyksi. Vasta tällaisissa suhteissa hermosto alkaa vähitellen oppia, ettei läheisyys aina tarkoita vaaraa.

Samalla alkaa muuttua myös se kuva, jonka ihminen näkee itsestään. Vuosien aikana vääristynyt peili alkaa hiljalleen suoristua. Se ihminen, joka on pitänyt itseään riittämättömänä, syyllisenä tai arvottomana, alkaa nähdä jotain aivan muuta. Hän alkaa nähdä ihmisen, joka ei ole ollut rikki, vaan haavoittunut. Ja haavoja voidaan hoitaa.

Parasta suojaa emotionaalista kaltoinkohtelua vastaan ei ole täydellinen kyky tunnistaa toisten ongelmat. Se on kyky tunnistaa omat haavansa, omat rajansa ja omat tarpeensa. Se on rohkeutta pyytää apua, vastaanottaa turvallista yhteyttä ja suostua siihen pitkään työhön, jota todellinen toipuminen vaatii.

Menneisyyttä emme voi muuttaa. Mutta voimme muuttaa sitä, miten se vaikuttaa meihin tänään.

Kun ihminen oppii ymmärtämään omaa hermostoaan, tunnistamaan tunnevaurionsa ja tekemään määrätietoista toipumistyötä, hänen ei enää tarvitse etsiä sitä, mikä tuntuu tutulta. Hän voi alkaa valita sen, mikä on tervettä.

Ehkä toipuminen onkin lopulta sitä, että lakkaa etsimästä helpotusta pullosta, hyväksyntää toisesta ihmisestä tai turvaa vanhasta kaaoksesta ja alkaa vähitellen rakentaa niitä itsensä sisältä.

Siitä alkaa todellinen vapaus. Ei pelkästään päihteestä tai ihmisestä, vaan niistä vanhoista tunnemuistoista, jotka ovat liian pitkään ohjanneet elämää. Silloin ihminen ei enää elä menneisyyden ehdoilla, vaan alkaa ensimmäistä kertaa rakentaa tulevaisuuttaan tietoisesti.

Misa Björkman

Ohjaaja MinneSarastus Oy