Suojatunteet parisuhteessa – kun pettymys muuttuu inhoksi

Parisuhteen negatiivinen kehä. Sitä hankalaa ilmiötä olen joutunut katsomaan itsessäni hyvin läheltä, koko ikäni. Sitä, miten olen oppinut selviytymään läheisyyden, rakastetuksi tulemisen ja nähdyksi tulemisen puutteesta erilaisin suojatuntein. Silloin tiedostamaton vaillejääminen - kaipaus yhteyteen voi kääntyä hetkessä aivan päinvastaiseksi tunteeksi. Pettymys ei jää pettymykseksi. Turvattomuus ei tunnu turvattomuutena. Ikävä ei näyttäydy ikävänä. Ne muuttuvat nopeasti kovaksi kuoreksi – torjunnaksi, itsenäisyydeksi, vahvuudeksi, kylmyydeksi, vetäytymiseksi ja hyvin nopeasti myös syväksi vastenmielisyydeksi ja suoranaiseksi inhoksi kumppania kohtaan.

Minulle tämä on ollut totta lähes päivittäisissä tilanteissa, joissa kumppani toimii tavalla, joka aktivoi minussa hylätyksi tulemisen kokemusta. Kun hän viipyilee töiden parissa, uhkailee erolla, pakkaa reppuaan ja lähtee, kiipeää vuorelle tai matkustaa yksin Afrikkaan tai Keski-Eurooppaan ja kertoo tuntevansa siellä olevansa kotona, minussa ei ensimmäisenä herää ajatus siitä, että jee mikä ihana mies ❤️ haluaisin hänet lähelleni. Tai että menisin halaamaan ja sanomaan, että mukavaa reissua tai että sun lähtö tuntuu pahalta. Käy päinvastoin. Minussa nousee murhanhimo, ajattelen että mene perkele ja pysy siellä - enkä puhu mitään. Sisällä pyörii valtava inho ja tuttu ajatus: minä kyllä pärjään yksin. Aina oon pärjännyt! Minun on todella vaikea ilmaista tarvitsevia tunteita spontaanisti tai ylipäänsä mitenkään.

Se tunne on niin voimakas, että sitä on vaikea kyseenalaistaa. Siinä hetkessä en ajattele, että olen pettynyt, surullinen - saati peloissani, miten tässä taas selviää. Ajattelen, että toinen on yksinkertaisesti vastenmielinen ja että haluan hänestä etäisyyttä. Mitä enemmän olen loukkaantunut, sitä helpommalta tuntuu löytää toisesta asioita, joita voin inhota ja halveksua. Se antaa nopeasti takaisin tunteen hallinnasta. Jos minä torjun sinut ensin, sinun lähtösi ei voi enää samalla tavalla satuttaa.

Jälkikäteen olen kuitenkin jo pystynyt tarkastelemaan, mitä siinä hetkessä oikeastaan tapahtui. Tunteen ollessa pinnassa järkevästi toimiminen on mahdotonta.

Inho voi olla suojatunne.

Taustapeilistäni olen ymmärtänyt, ettei pettymys tai turvattomuus uskalla tulla näkyviksi. Olen hyvistä syistä oppinut pärjäämään, kantamaan vastuuta ja menemään eteenpäin. Kun jokin sattuu, ensimmäinen reaktioni ei todellakaan ole pysähtyä kivun äärelle piehtaroimaan ja anella ymmärrystä. En varmasti sano; minuun sattuu, tarvitsen sinua ja toivoisin, että olisit tässä - etkä taas häipyisi.

Paljon helpommin tartun ajatukseen: ihan sama, suksi helevettiin.

Siinä on se ero. Ensimmäinen lause paljastaa tarpeen. Jälkimmäinen peittää sen.

Sen sijaan, että pystyisin tavoittamaan nämä tunteet ja kertomaan niistä, mieleni rakentaa nopeasti suojan niiden ympärille. Torjunta tekee tilanteesta yksinkertaisemman. Inho tekee toisesta vähemmän tärkeän. ”Minä kyllä pärjään” palauttaa hallinnan tunteen.

Ja juuri siksi inho voi tuntua niin todelta.

Se ei tarkoita, että tunne olisi valheellinen. Inho on oikea tunne, jonka koen kehossani ja mielessäni voimakkaana. Mutta sen alla voi olla hyvin toisenlainen totuus. Jos olen sen valmis näkemään.

Parisuhteen negatiivinen kehä syntyy juuri tässä kohdassa, eikä se välttämättä ala siitä, että toinen ihminen tekee jotakin hirveää ja toinen reagoi siihen väärin. Se voi alkaa jostain paljon arkisemmasta - pienestä hetkestä, jossa kahden ihmisen keskeneräiset kohdat osuvat toisiinsa.

Toinen vetäytyy, koska hän tarvitsee tilaa. Toinen kokee vetäytymisen hylkäämisenä ja alkaa vaatia yhteyttä. Ensimmäinen kokee vaatimisen painostuksena ja vetäytyy lisää. Toinen pelästyy entistä enemmän ja kovettaa otettaan. Lopulta kumpikin toimii tavalla, joka vahvistaa toisen alkuperäistä pelkoa.

Minun kohdallani kehä voi mennä niin, että kumppanin lähteminen aktivoi minussa valtavan turvattomuuden. Sen sijaan että näyttäisin sen, vetäydyn itse. Alan torjua. Saatan muuttua kylmäksi tai piikikkääksi. Kumppani puolestaan voi kokea, ettei häntä haluta, arvosteta - eikä hänen läheisyydellään ole merkitystä. Hän ottaa lisää etäisyyttä tai lähtee. Ja hänen lähtemisensä vahvistaa minussa juuri sitä kokemusta, jota alun perin pelkäsin.

Silloin syntyy hyvin julma kehä: se, mitä toinen tekee suojautuakseen, muuttuu toiselle todisteeksi siitä, että hänen täytyykin suojautua.

Tätä tarkoitan negatiivisella kehällä.

Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin riippuvuuksissa: toleranssi kasvaa. Tarvitaan kovempaa riitaa, syvempää etäisyyttä ja suurempaa tunnekuohua, jotta sovinnon jälkeinen helpotus tuntuu taas yhtä voimakkaalta. Riidellään, etäännytään, kaivataan, löydetään toisemme uudelleen ja saadaan siitä valtava helpotus. Ja sitten sama alusta.

Ärsyttävää, kun tämän tajuaa järjellä, mutta tunnetasolla siitä paskasta ei meinaa päästä irti.

Olen viime vuosina pyöritellyt ajatusta siitä oivalluksesta, että meitä aikuisia on paljon, jotka ovat yrittäneet opetella parisuhdetaitoja. On opittu puhumaan minä-muodossa, kuuntelemaan aktiivisesti, pitämään treffejä, tekemään viikkopalavereita ja kertomaan omista tarpeista. On luettu kirjoja ja kuunneltu podcasteja ja ehkä käyty terapiassakin.

Ja perhana, parisuhdeoppaista ja kaikesta tästä kyöräämisestä huolimatta yhtään mikään ei pitkällä tähtäimellä muutu. Pudotaan aina vaan samoihin kuoppiin ja jumitutaan molempien mielestä paskaan parisuhteeseen.

Tilanne näyttää hetken paremmalta. Molemmat muistavat käyttää oikeita lauseita ja ehkä jopa onnistuvat olemaan rakentavia. Mutta jossain vaiheessa sama vanha päättymätön kehä alkaa taas pyöriä.

Olen alkanut hatarasti ymmärtää, miksi.

Jos parisuhteessa vain suoritetaan ulkopuolelta opittuja taitoja, mutta todelliset tunteet, tarpeet ja aito läsnäolo eivät tule mukaan, voidaan päätyä aika hienosti opeteltuun parisuhdesuoritukseen. Osataan keskustella, mutta ei oikeasti kohdata. Osataan sanoa ”ymmärrän”, mutta kehossa ja mielessä tapahtuu aivan muuta.

Ongelma ei välttämättä ole siinä, ettemme tietäisi mitä pitäisi tehdä. Ongelma voi olla siinä, ettemme näe omaa osuutta sekopäisyydessä - vaan syytämme sitä toista omasta pahasta olostamme. Miten ihmeessä voit löytää rohkeutta muuttua, jos omille keskeneräisyyksilleen on ihan sokea? Pienten valonpilkahdusten jälkeen taas vanha suojautumistapa ottaa vallan.

Ja siinä kohtaa mukaan tulee ajatus, joka on alkanut kiinnostaa minua: se sisäinen lapsi. Tarkoitan tällä niitä varhaisia kokemuksia, tarpeita ja opittuja selviytymistapoja, jotka voivat edelleen vaikuttaa siihen, miten aikuinen kokee läheisyyden, pettymyksen, hylätyksi tulemisen, riittämättömyyden tai konfliktin.

Aikuisen elämässä voi olla hyvin itsenäinen, osaava ja menestyvä ihminen – ja silti parisuhteen kentällä aktivoituu jokin paljon nuorempi osa, joka ei osaa sanoa: minua pelottaa, että sinä käännät minulle selän. Mutta se osaa sanoa: ”Painu sitten helvettiin.”

Syyllistä ei aina löydy – eikä uhriakaan.

Olen alkanut nähdä parisuhteita vähän eri tavalla. Erityisesti niitä vaikeita.

Aina ei ole olemassa yhtä pahaa ja yhtä hyvää. Yhtä syyllistä ja yhtä uhria. Joskus parisuhteessa elää kaksi aikuista, jotka kantavat mukanaan omia haavojaan ja ovat juuri niiden haavojensa vuoksi aivan kyvyttömiä auttamaan itseään – saati sitten toisiaan – siinä hetkessä, kun pitäisi osata. Tämä on lieventävä asianhaara, mutta ei poista vastuuta omasta toiminnasta. Eikä se tarkoita, että kaikkea pitäisi hyväksyä.

Syyllisen etsimisen sijaan on rakentavampaa kysyä: mitä ihmettä meille tapahtuu tässä tilanteessa? Mikä minussa aktivoituu? Mikä kumppanissa aktivoituu? Miten meidän suojautumistapamme osuvat toisiinsa ja tekevät tästä vielä pahemman? Juuri tässä kohtaa alkaa huomata jotain todella olennaista. Kun näkeekin toisen hädän suojautumisen takaa.

Minun vaikein kohtani on se, etten koskaan ole kyennyt pyytämään. Odotan, että toinen älyäisi - tai osaisi lukea ajatukset. Torjutuksi tuleminen on liian iso riski.

On paljon helpompi sanoa mene sitten kuin voisitko jäädä, koska minuun sattuu. On helpompi näyttää siltä, ettei tarvitse ketään, kuin myöntää tarvitsevansa. Eikä yhtälö ole edes näin yksinkertainen, tarvitsevuus voi olla visusti piilossa myös itseltäni.

Siinä kohtaa suojakuori tekee juuri sen, mihin se on aikanaan syntynyt: se estää minua joutumasta täysin avoimeksi tilanteessa, jossa koen olevani vaarassa tulla hylätyksi.

Mutta parisuhteessa sama suoja tekee pelkkää karhunpalvelusta. Jos kumppani ei näe, että kylmyyden alla on pettymys ja kaipaus, hän kohtaa vain kylmyyden. Jos hän näkee vain torjunnan, hän ei voi vastata tarpeeseen, jota en itse uskalla sanoittaa.

Ja näin negatiivinen kehä jatkaa pyörimistään.

Joo-o. Tätä kaikkea päässä pyöritellessä ja kirjoittaessa on yksi asia noussut keskiöön. Sama vaille jääminen jatkuu, jos annamme sen jatkua. Jos mikään omissa käyttäytymismalleissa ei muutu, löytää itsensä kumppanista huolimatta aina samoista rotanloukuista. Vaikka vaihtaisi äijää ku sukkia.

Me otimme Misan kanssa vielä yhden dopamiiniruiskeen ja päätimme jatkaa liittoamme. Tosin tällä kertaa yritämme tehdä sen vähän eri tavalla.

Kaiken negatiivisen pyörteen ohella meidän välillä on enemmän rakkautta, lämpöä, välittämistä ja yhteyttä kuin paskaa. On askel eteen ja toisena päivänä kolme taakse. Mutta ehkä parisuhde onkin liikettä – ei täydellistä suorittamista – siihen suuntaan, mitä molemmat oikeasti tahtovat.

Misa kirjoitti just mulle viestin,

”Nyt minä toivon oikeasti hyvää parisuhdetta, kypsää, hellää, missä on henkinen yhteys, jossa rakastellaan vaan toisiamme, ihmetellään elämää ilman turhaa hosumista.” Sitä minäkin toivon. Loppu on menemistä siihen suuntaan, omia suojauksia murtaen. Kyse ei ole siitä, että toinen muuttuu - vaan että molemmissa on edelleen halu nähdä, voisimmeko rakentaa tämän parisuhteen uudelleen niillä taidoilla, joita meillä nyt on – ja niillä taidoilla, joita meidän täytyy vielä opetella.

Sieltä se sitte tulee; Sanna ja Misa 2.0. Jos on tullakseen. Me ollaan jo epäonnistuttu yhdessä sata kertaa. Mutta mitä sitten? Eihän parisuhteen onnistumista mitata sillä, montako kertaa kaksi ihmistä onnistuu rikkomaan toisiaan. Ehkä sitä mitataankin sillä, mitä tehdään sen jälkeen, kun taas kerran mokataan.

Jospa me nyt osattaisiin olla palaamatta vanhaan ja rakentaa jotain uutta niillä taidoilla, joita meillä nyt on – ja opetella ne taidot, joita meiltä vielä puuttuu. Katsotaan, mitä tästä vielä voisi syntyä.

Rakkaus on vaikea laji - siinä joutuu laittamaan itsensä alttiiksi, alttiiksi hyvälle ololle ja pettymyksille.