Juomisen himo? Ei. Minun oli pakko saada viinaa.
Alkoholistin kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun alkoholi ei ole enää nautinto vaan elinehto.
Vuoden 2015 loppuluisussa olin uusioperheen isä ja omasta mielestäni hoidin homman ihan helvetin hyvin.
Oikeastaan erinomaisesti, kunhan sain pidettyä koneen käynnissä.
Pientä paukkua, sanoin itselleni. Huoltoajoa.
Käytännössä se tarkoitti 15 puolen litran tölkkiä 10,9-prosenttista olutta päivässä. Siis seitsemää ja puolta litraa vahvaa olutta.
Kovaa viinaa ei saanut ostaa kotiin. Silloinen puolisoni oli kieltänyt sen, mikä oli tietenkin mielestäni kohtuutonta sortoa.
Mutta kompromisseja tehdään perheen vuoksi.
Pelastava enkeli aniksen hajussa
Heräsin eräänä aamuna siihen tuttuun oloon: kuin joku olisi käyttänyt sisuskaluja pesukoneessa ja unohtanut lopettaa linkouksen.
Tasureita ei ollut.
Ei yhtä ainutta.
Olo oli tukala. Kädet tärisivät, pää ei pysynyt kunnolla paikallaan ja elimistö huusi alkoholia.
Jotakin oli saatava, tai tämä päivä ei lähtisi käyntiin.
Tai minä.
Ja silloin näin sen.
Silmäkulmasta.
Keittiön hyllyllä.
Puolen litran pastispullon.
Unohdettu. Hylätty. Pelastava enkeli aniksen hajussa.
Pullo oli Andorran tuliainen, sellainen kylkiäinen, jonka sai, kun osti tarpeeksi röökiä. Asuin tuohon aikaan Etelä-Ranskassa lähellä Andorraa.
Exäni ei ollut älynnyt laittaa pulloa piiloon.
Se oli jäänyt hyllyyn kuin miina, jonka vain oikea ihminen osaa löytää.
Muistan sen riemun, joka sieluuni nousi.
Syke kiihtyi. Hiki muuttui erilaiseksi, öljyiseksi. Kieli kostutti varovasti rutikuivia huulia. Nielaisin tyhjää.
Olin kylpytakissa.
Klassinen asu sankariteoille.
Tiesin, etten voinut rynnätä pullon kimppuun suin päin. Muija huomaisi, ja seuraukset häiritsisivät leppoisaa ja harmitonta perheenisän elämääni.
Juttelin siis mukavia ja yritin hallita pääni holtitonta tärinää.
Sitten tein liikkeen.
Salamannopean.
Kobran iskun.
Pullo sujahti kylpytakin hihaan.
Juoppo pystyy yllättäviin suorituksiin, kun kyse on päihteen saamisesta elimistöön. Olympiakomitea ei ole vain vielä ymmärtänyt tätä.
Ilmoitin muina miehinä meneväni suihkuun yläkerran kylpyhuoneeseen.
Olisin halunnut juosta ja juoda pullon mahdollisimman nopeasti, mutta tiesin, ettei vielä oltu turvassa.
Nousin portaat korostetun rauhallisesti.
Jokainen askel oli näytelmää, jossa panoksena oli henki.
Kylpyhuone.
Ovi lukkoon.
Nojauduin ovea vasten ja kuuntelin.
Kaikki hyvin.
Otin pullon esiin.
Mitään ei saanut mennä hukkaan
Normaalisti pastis sekoitetaan veteen.
Kylpyhuoneessa oli vain lasten hammasmukit. Niihin en juomaa tehnyt.
En siksi, että olisin ajatellut lapsia.
Vaan siksi, että muija haistaisi aniksen mukeista.
Menin kylpyammeeseen seisomaan ja narautin.
Pitkä huikka.
Sellainen reilu.
Abouttiarallaa puoli pulloa.
Huikka ehti juuri ja juuri alas.
Samassa tiesin, ettei vatsani ota sitä vastaan.
Ajatus ei ehtinyt mukaan. Käsi toimi ensin.
Laskin pullon kylpyammeen reunalle täsmällisesti, kuin kyse olisi ollut jostain arvokkaasta.
Ja vasta sitten vatsa petti.
Se repesi auki.
Sisältö syöksyi ulos kuumana ja väkivaltaisena. Anis, sappi ja mahalaukku löivät vasten kurkkua ja ilmaa yhtä aikaa. Haju oli pistävä ja makea, sellainen, joka jää suun takaosaan ja nousee silmiin.
Kumarruin.
Kädet kupiksi.
Oksennus iskeytyi kämmenille, paksuna ja polttavana. Muutama pisara liukui sormien välistä. Puristin sormia tiukemmin yhteen.
Iho kirveli hapoista.
Hörppäsin saaliin kourasta ja nielaisin takaisin ennen kuin ehdin vetää henkeä.
Kurkku vastusti. Leukaperät tärisivät.
Hetken se pysyi.
Sitten keho käänsi kaiken uudelleen ympäri.
Ulos.
Sisään.
Toinen aalto oli rajumpi. Vatsa supistui tyhjänä, mutta pakotti silti. Vetisempää, happamampaa, enemmän kipua kuin sisältöä.
Silmät vuotivat, nenä poltti, suu maistui metallilta ja anikselta. Hengitys katkesi puoliväliin.
Ulos.
Sisään.
Kädet tekivät työn ilman lupaa.
Tämä oli jo tuttua.
Mitään ei saanut mennä viemäriin. Ei tippaa. Ei vaikka kurkku tuntui repeävän ja hampaat kalisivat.
Ulos.
Sisään.
Kolmannella kerralla se jäi alas.
Keho antoi periksi ennen mieltä.
Nojasin polviini, suu auki, huohotin kuin eläin.
Kädet haisivat hapolta ja viinalta. Kurkku oli vereslihalla. Vatsa kramppasi vielä hetken, sitten rauhoittui.
Ja kaiken sen keskellä, oksennuksen hajun, kivun ja häpeän keskellä, tunsin helpotuksen.
Vain ohikiitävän hetken mielessä käväisi:
Mikä onni, ettei kukaan nähnyt, mitä iskä puuhastelee.
Tuttu polte levisi vatsasta koko kehoon.
Rauha laskeutui.
Avasin suihkun, peseydyin ja join pullon loppuun.
Olo normalisoitui.
Synnyin uudelleen.
Olin tyytyväinen itseeni. Noin nopeaan toimintaan tuskin moni pystyy.
Hukkaan ei kallisarvoista ainetta mennyt käytännössä yhtään.
Minulle tämä oli normaalia
Pysähdytään hetkeksi.
Minä olin juuri oksentanut viinaa käsiini ja juonut oman oksennukseni takaisin.
En kerran, vaan useita kertoja.
En tehnyt sitä vedonlyönnin vuoksi. En huvikseni. En siksi, että olisin halunnut järkyttää ketään.
Tein sen, koska alkoholi oli saatava elimistööni.
Minulle siinä tilanteessa ei ollut mitään erityisen ihmeellistä.
Jos olisin antanut oksennuksen valua viemäriin, olisin menettänyt kallisarvoista alkoholia. Ja sehän olisi ollut aivan järjetöntä.
Ymmärrätkö?
Minun ajattelussani järjetöntä ei ollut oman oksennuksen juominen.
Järjetöntä olisi ollut alkoholin hukkaaminen.
Siinä vaiheessa riippuvuus oli vienyt minut niin pitkälle, ettei kysymys ollut enää siitä, tekikö minun mieleni juoda.
Minun oli pakko.
Elimistöni oli riippuvainen alkoholista. Ilman sitä alkoivat vieroitusoireet, joita en enää pystynyt kestämään.
Kaikki toimintani tähtäsi yhteen asiaan.
Alkoholin saamiseen.
Sen piilottamiseen.
Sen juomiseen.
Ja seuraavan annoksen varmistamiseen.
Häpeä, pahoinvointi, kipu, inho, järki ja moraaliset pohdinnat jäivät tämän tehtävän jalkoihin.
Ei siksi, etteivät ne olisi olleet olemassa.
Vaan siksi, että alkoholin saaminen meni niiden edelle.
Sitten lähdettiin lasten kanssa leikkipuistoon
Tulin kylpyhuoneesta ulos, pukeuduin ja hypähtelin rappuset alas kevyenä kuin mies, jolla ei ole mitään salattavaa.
Huikkasin lapsille, että haetaanko naapurin penskat mukaan ja mennään leikkipuistoon.
Minulla oli kaksi tuntia aikaa.
Kaksi.
Ennen kuin tarvitsisin seuraavan annoksen.
Ne kaksi tuntia olin lasten kanssa.
Leikin ja nauroin.
Mutta en ollut läsnä.
Haisin anisviinalle ja laskin sekunteja siihen hetkeen, kun laskuri olisi nollassa ja tarvitsisin uuden pullon.
Olin fyysisesti leikkipuistossa.
Ajatuksissani olin jo seuraavassa juomassa.
Lasten leikit, nauru ja ilo tapahtuivat ympärilläni. Minä osallistuin niihin sen verran kuin pystyin.
Ja samalla laskin aikaa.
Sen jälkeen humalluin, riitelin lasten äidin kanssa ja sammuin.
Lapset yrittivät sopeutua tähän kaikkeen.
Me esitimme leikkipuistossa groteskia näytelmää normaalista perheestä.
Minä tiesin jo, millainen ilta oli todennäköisesti tulossa. Jälkeenpäin olen joutunut miettimään, kuinka paljon lapsetkin oppivat ennakoimaan sitä.
Sitä, milloin isä oli juonut.
Milloin isän käytös muuttuisi.
Milloin kotona alkaisi taas riita.
Ja kuinka heidän piti käyttäytyä, jotta kaikki menisi mahdollisimman hyvin.
Minä en silloin pysähtynyt ajattelemaan tätä.
Minulla oli tärkeämpää tekemistä.
Piti saada viinaa.
Minä join.
Lapset sopeutuivat.
Miksi alkoholisti toimii näin?
Tämä on se asia, jonka haluan sinun ymmärtävän.
Ulkopuolisen silmissä toimintani oli käsittämätöntä, vastenmielistä ja täysin järjetöntä.
Ja sitä se olikin.
Mutta minun sisältäni katsottuna siinä oli aukoton logiikka.
Alkoholi oli saatava elimistöön, jotta toimintakykyni säilyisi edes hetkellisesti.
Vaikeassa alkoholiriippuvuudessa juominen voi muuttua nautinnon tavoittelusta vieroitusoireiden välttämiseksi. Elimistö on tottunut alkoholiin niin voimakkaasti, että sen puuttuminen aiheuttaa pahimmillaan hengenvaarallisia oireita.
Minun elämäni pyöri tämän ympärillä.
En minä aamulla herännyt ajattelemaan, että tänäänpä olisi mukava vähän rentoutua viinin äärellä.
Heräsin ajattelemaan, mistä saan alkoholia.
Miten saan sitä riittävästi.
Miten saan sitä ilman, että kukaan huomaa.
Ja miten varmistan, ettei se lopu kesken.
Kaikki muu oli alisteista tälle.
Perhe.
Lapset.
Parisuhde.
Oma terveys.
Oma ihmisarvo.
Se ei tarkoita, etten olisi rakastanut lapsiani.
Se tarkoittaa, että olin niin vakavasti alkoholiriippuvainen, että juominen ohjasi toimintaani silloinkin, kun se oli räikeässä ristiriidassa rakkauteni ja arvojeni kanssa.
Eikä tämä tee lasten kokemuksista yhtään vähemmän vahingollisia.
Päinvastoin.
Alkoholistin rakkaus ei yksin riitä suojelemaan lapsia alkoholismin seurauksilta.
Juomisen himo?
Minulta kysytään joskus, tekeekö minun vielä mieli juoda.
Ei tee.
En ole vuosiin tuntenut tarvetta juoda alkoholia.
Mutta silloin, kylpyammeessa vuonna 2015, kyse ei ollut enää mistään tavallisesta mieliteosta.
Kyse oli pakosta.
Alkoholista oli tullut elimistölleni aine, jota ilman en kokenut pystyväni toimimaan.
Ja kun alkoholin saamisesta tulee elämän tärkein tehtävä, ihminen voi tehdä asioita, joita hän ei olisi koskaan uskonut tekevänsä.
Jopa juoda oman oksennuksensa.
Ja pitää sitä onnistumisena.
Minä pidin.
Se on ehkä koko tämän kertomuksen järkyttävin asia.
En minä silloin kauhistellut sitä, mitä olin tehnyt.
Minä olin ylpeä siitä, kuinka hyvin olin onnistunut.
Minulle tapahtui ihme
Tammikuussa 2016 menin Minnesota-hoitoon.
Siellä alkoi toipumiseni.
Alkoholin pakonomainen tarve hellitti, ja vähitellen aloin ymmärtää, millaiseksi elämäni oli muuttunut.
Minulle se oli suuri ihme.
Olin yrittänyt hallita juomistani tahdonvoimalla, järkeilemällä ja tekemällä itselleni lupauksia. Olin yrittänyt voittaa alkoholismin samalla voimalla, jolla olin vuosikausia pitänyt juomiseni käynnissä.
Mutta juuri siitä minun piti luopua.
Raitistuminen ei ollut minulle tahdonvoiton riemuvoitto. Se oli periksiantaminen.
Minun oli myönnettävä, etten pystynyt hallitsemaan alkoholinkäyttöäni. Minun oli lakattava taistelemasta yksin, tunnustettava voimattomuuteni alkoholin edessä ja otettava apua vastaan.
Periksiantaminen ei tarkoittanut luovuttamista elämästä.
Se tarkoitti luopumista taistelusta, jota en voinut voittaa.
En tarkoita, että jokainen alkoholiriippuvainen kokisi toipumisen samalla tavalla. Vaikea fyysinen alkoholiriippuvuus edellyttää turvallista vieroitushoitoa, ja toipuminen tarvitsee usein pitkäjänteistä tukea.
Mutta minä pääsin irti.
Tänään voin muistella tuota kylpyhuoneen tapahtumaa ilman tarvetta selitellä sitä paremmaksi.
Se tapahtui.
Minä tein sen.
Ja se kertoo, kuinka pitkälle sairauteni oli edennyt.
Eniten minua ei enää järkytä oksennuksen juominen.
Minua järkyttää se, että menin sen jälkeen lasten kanssa leikkipuistoon ja kuvittelin olevani hyvä isä, koska olin saanut itseni taas toimintakuntoon.
Minä en silloin nähnyt, mitä lapseni joutuivat kestämään.
Näen sen nyt.
Ja juuri siksi kerron tämän.
En järkyttääkseni sinua.
Vaan jotta ymmärtäisit, mitä vakava alkoholiriippuvuus voi ihmiselle tehdä.
Ja jotta joku, joka tunnistaa itsensä tästä kertomuksesta, ymmärtäisi, ettei hänen tarvitse jatkaa samaa elämää.
Minunkaan ei tarvinnut.
Mikael Björkman
Päihdetyöntekijä, kokemusasiantuntija
MinneSarastus Oy
Onko alkoholin käytöstä tullut pakonomaista?
Jos huomaat tarvitsevasi alkoholia selvitäksesi päivästä tai välttääksesi vieroitusoireita, kyse voi olla vakavasta alkoholiriippuvuudesta.
Älä yritä lopettaa runsasta, pitkäaikaista juomista äkillisesti ilman terveydenhuollon arviota. Alkoholivieroitus voi olla vaarallinen.
MinneSarastuksessa autamme alkoholiriippuvuudesta kärsiviä ja heidän läheisiään. Hoitomme perustuu Minnesota-malliin, vertaistukeen ja riippuvuuden taustalla vaikuttavien tunne-elämän tekijöiden käsittelyyn.
Kommentit