Miksi alkoholisti valehtelee?
Hyvin meni. Tositarina alkoholistin itsepetoksesta.
Kirjoittaja: Mikael Björkman
Exäni osti kerran keittiöön rommia ruoanlaittoa varten. Puolentoista litran pullon halpaa valkoista rommia.
Valkoinen rommi on siitä kätevää tavaraa, että se on läpinäkyvää.
Niin on vesikin.
Minulla oli tapana käydä vähän maistelemassa sitä rommia. Ihan pieniä huikkia silloin tällöin. Ja koska olin vastuuntuntoinen perheenisä, pidin tietenkin huolen siitä, ettei pullo päässyt vajumaan. Täytin sen aina vedellä.
Tämä oli mielestäni varsin toimiva järjestely.
Minä sain rommia, puoliso sai pitää rommipullonsa, eikä kenenkään tarvinnut pahoittaa mieltään.
Paitsi että jossain vaiheessa rommi loppui.
Pullossa oli edelleen lähes puolitoista litraa nestettä, mutta sen alkoholipitoisuus alkoi lähennellä Päijänteen vettä.
Eikä siinä mitään. Homma oli hallinnassa.
Kunnes tuli taas yksi niistä aamuista.
Heräsin aivan helvetilliseen oloon. Kädet tärisivät, hiki virtasi ja vatsassa tuntui siltä, että joku olisi käynnistänyt betonimyllyn ja unohtanut sammuttaa sen.
Oksennus teki tuloaan, mutta mitään ei oikein tullut. Ei ollut paljon, mitä oksentaa.
Eikä kotona ollut viinaa.
Tämä oli huomattavasti vakavampi asia kuin mikään betonimylly vatsassa.
Pyysin exääni hakemaan kaupasta muutaman kaljan, jotta saisin itseni taas toimintakuntoon.
Kello oli noin kahdeksan aamulla.
Hän ehdotti aivan ystävällisesti, että ottaisin ensin vähän sitä keittiössä olevaa rommia. Helpottaisi pahinta oloa, ja sitten voitaisiin jatkaa päivää.
Sinänsä huomaavainen ehdotus.
Olimme päässeet parisuhteessamme siihen pisteeseen, että aamuyhdeksältä käytävä keskustelu siitä, mistä alkoholistille saataisiin viinaa, oli suunnilleen yhtä arkinen kuin kysymys siitä, kumpi hakee maitoa.
Minusta siinä ei ollut mitään erityisen kummallista.
Mutta nyt tuli ongelma.
Sehän on saatana vettä!
Siinä minä seisoin keittiössä, kädet vapisten ja hiki valuen, ja tuijotin puolentoista litran rommipulloa, jossa ei ollut rommia nimeksikään.
Ja puoliso odotti, että ottaisin siitä huikan.
Miten helvetissä tästä selvitään?
Jos joisin pullosta, hän saattaisi huomata, ettei siellä ole mitään muuta kuin vettä.
Jos kieltäytyisin, sekin olisi epäilyttävää. Olin juuri pyytänyt häntä hakemaan minulle kaljaa, koska olo oli niin hirveä, etten meinannut pysyä jaloillani.
Ja nyt en muka haluaisikaan rommia?
Ei käynyt.
Tilanne vaati nopeaa toimintaa.
a ratkaisu löytyi.
Alkoholistin aivot ovat siitä ihmeellinen kapistus, että vaikka mies olisi muuten lähes toimintakyvytön, viinan saamiseen tai juomisen peittelyyn liittyvissä ongelmissa ne saattavat toimia suorastaan hämmästyttävällä nopeudella.
Nytkin päässäni välähti neronleimaus.
Pullo piti hävittää.
Ei piilottaa. Ei kaataa viemäriin.
Tuhota.
Ja sitten tuli tilaisuus.
Lapset alkoivat huutaa olohuoneen suunnalla. Exäni lähti katsomaan, mikä siellä oli hätänä.
Siinä se oli. Elämäni tilaisuus.
Aikaa ei ollut hukattavaksi.
Alkoholisti, joka hetkeä aikaisemmin oli hädin tuskin pysynyt jaloillaan, muuttui silmänräpäyksessä määrätietoiseksi toiminnan mieheksi.
Keittiön lattia oli kaakelia.
Otin pullon käteeni.
Nostin sen pään korkeudelle.
Ja pudotin.
PASKAKSI!
Pullo räjähti kaakelilattiaan ja lasinsirut lensivät pitkin keittiötä.
Siinä hetkessä tapahtui jotakin suorastaan ihmeellistä.
Äsken käteni olivat tärisseet niin pahasti, etten meinannut saada mitään pysymään niissä. Nyt olin toiminut kirurgin tarkkuudella.
Pullo oli tuhottu.
Todistusaineisto hävitetty.
Eikä siinä vielä kaikki.
Veden joukossa oli ollut sen verran alkoholia jäljellä, että keittiöön levisi aivan oikea rommin haju.
Täydellistä!
Jos joku olisi tullut tutkimaan rikospaikkaa, kaikki olisi näyttänyt juuri siltä kuin pitikin.
Puolentoista litran rommipullo oli pudonnut lattialle ja mennyt rikki.
Vahinkoja sattuu.
Varsinkin ihmiselle, jonka kädet tärisevät.
Nyt piti enää hoitaa näytteleminen.
Olin aivan kauhuissani.
Voi helvetti sentään! Miten minä nyt näin kömpelö olin! Anteeksi, anteeksi!
Olin pahoillani.
Todella pahoillani.
Ainakin ulospäin.
Sisälläni sen sijaan vallitsi aivan toisenlainen tunnelma.
Olin juuri selvittänyt tilanteen, joka hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt täysin mahdottomalta.
Eikä kukaan ollut huomannut mitään.
Tai niin minä ainakin uskoin.
Exä tuli olohuoneesta katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Siinä minä seisoin keskellä keittiötä. Hiki valui pitkin selkää, kädet tärisivät ja oksennus pyrki suuhun.
Yritin pitää sen sisällä.
Se ei olisi ollut erityisen uskottava lisä tähän pieneen kotitalousonnettomuuteen.
Minun piti näyttää mieheltä, joka oli vahingossa pudottanut rommipullon.
Ei mieheltä, joka oli juuri toteuttanut elämänsä nerokkaimman peiteoperaation.
Exäni katseli sotkua ja alkoi häärätä.
Miten sinä nyt sillä tavalla?
Hän käski minun mennä pois siitä. Hän siivoaisi.
Ja minähän menin.
Eihän siinä auttanut jäädä väittelemään. Nainen halusi siivota, ja minä olin juuri aiheuttanut hänelle ylimääräistä työtä.
Minusta oli vähintäänkin kohtuullista antaa hänen tehdä se rauhassa.
Niinpä hän siivosi lasinsirut ja lattialle levinneen romminhajuisen veden.
Minä yritin pysyä hengissä.
Ja kun keittiö oli siivottu, hän lähti kauppaan hakemaan minulle kaljaa.
VOITTO!
Siis aivan käsittämättömän hienosti hoidettu tilanne.
Olin onnistunut juomaan puolentoista litran rommipullon sisällön salaa, korvaamaan sen vedellä, tuhoamaan todistusaineiston ja vielä järjestämään asian niin, että puolisoni siivosi jäljet ja lähti hakemaan minulle lisää viinaa.
Kaiken lisäksi hän luuli minun olevan pahoillani.
Olinhan minä tavallaan.
Pullo oli mennyt rikki.
Mutta muuten olin erittäin tyytyväinen itseeni.
Jos alkoholistien ongelmanratkaisukyvyistä olisi järjestetty maailmanmestaruuskilpailut, olisin ainakin omasta mielestäni ollut vahvoilla.
Tällaisissa tilanteissa minä olin parhaimmillani.
En silloin, kun piti huolehtia perheestä, hoitaa velvollisuuksia tai olla läsnä toiselle ihmiselle.
Vaan silloin, kun piti saada viinaa ja varmistaa, ettei kukaan pääsisi estämään sitä.
Siihen löytyi aina energiaa.
Siihen löytyi mielikuvitusta.
Siihen löytyi suorastaan neroutta.
Ja mikä kaikkein uskomattominta, minä pidin itseäni ihan helvetin fiksuna miehenä.
Nyt, raittiina, ajattelen tätä tapahtumaa hieman toisesta näkökulmasta.
Siellä olohuoneessa oli nainen, joka oli rakastunut minuun. Ihminen, jonka kanssa minulla oli lapsia ja jonka kanssa olin rakentanut yhteistä elämää.
Hänellä oli keittiössä rommipullo, jonka hän oli ostanut ruoanlaittoa varten.
Minä olin juonut sen.
Sitten olin täyttänyt pullon vedellä ja lopulta rikkonut sen tahallani, jotta en jäisi kiinni.
Ja kun hän tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut, minä valehtelin hänelle päin naamaa.
Hän siivosi jälkeni.
Sen jälkeen hän lähti hakemaan minulle kaljaa.
En tiedä, mitä hän tuona aamuna ajatteli. Enkä voi enää väittää tietäväni, mitä kaikkea hän ymmärsi tai jätti ymmärtämättä.
Mutta tiedän, mitä minä ajattelin.
Olin tyytyväinen.
Olin onnistunut.
Kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan.
Minulle ei tullut mieleenkään pysähtyä miettimään, millaiseksi meidän yhteinen elämämme oli muuttunut.
Tai millaista oli elää ihmisen kanssa, jonka koko kekseliäisyys, älykkyys ja toimintakyky olivat valjastettu yhden ainoan asian palvelukseen.
Viinan.
Ja kun ajattelen tuota aamua nyt, siinä on yksi asia, joka tuntuu erityisen irvokkaalta.
Minä olin rikkonut pullon. Hän siivosi sirpaleet.
Ja minä pidin itseäni tilanteen voittajana.
Miksi alkoholisti valehtelee?
Koska totuus on juomiselle vaarallinen.
Niin yksinkertaista se pahimmillaan on.
Kun alkoholista on tullut elämän tärkein asia, kaikki muu joutuu sen kanssa kilpailemaan. Puoliso, lapset, työ, ystävät, omat periaatteet ja lopulta koko ihmisarvo.
Ja alkoholi voittaa kilpailun hämmästyttävän usein.
Minä en rikkonut rommipulloa siksi, että olisin halunnut loukata puolisoani. Rikoin sen, koska totuuden paljastuminen olisi vaarantanut juomiseni.
Valehtelu ei ollut minulle mikään erillinen harrastus. Se oli osa juomisen mahdollistavaa järjestelmää.
Piti keksiä, selittää, peitellä ja tarvittaessa manipuloida.
Ja jos siinä onnistui, saattoi tuntea suoranaista ylpeyttä.
Minä ainakin tunsin.
Minnesota-mallisessa riippuvuuskäsityksessä alkoholismi nähdään sairautena, joka vaikuttaa ihmisen ajatteluun, käyttäytymiseen ja ihmissuhteisiin. Kyse ei ole vain siitä, kuinka paljon ihminen juo, vaan siitä, millaisen vallan alkoholi on hänen elämässään saanut.
Riippuvuus ei tee jokaisesta alkoholistista valehtelijaa. Mutta salailusta ja itsepetoksesta voi tulla tehokkaita keinoja pitää juominen käynnissä.
Alkoholistin sairaudentunnottomuus. Kun järjettömyys tuntuu järkevältä.
Minä tiesin valehtelevani.
Tiesin myös rikkoneeni pullon tahallani.
En ollut menettänyt kykyäni erottaa totuutta valheesta.
Olin vain menettänyt kykyni nähdä, kuinka järjettömäksi elämäni oli muuttunut.
Tässä on mielestäni yksi alkoholismiin liittyvän sairaudentunnottomuuden olennaisimmista piirteistä.
Ihminen saattaa ymmärtää yksittäiset tekonsa mutta ei tunnista niiden muodostamaa kokonaisuutta.
Minä näin ongelman: rommipullossa oli vettä.
Keksin ratkaisun: pullo paskaksi.
Ongelma ratkaistu.
Se, että aikuinen perheenisä joutuu rikkomaan keittiössä rommipullon salatakseen juomisensa, ei siinä hetkessä tuntunut minusta erityisen huolestuttavalta.
Se tuntui onnistumiselta.
Minä en hallinnut juomistani. Juominen hallitsi minua.
Ja silti olin omasta mielestäni tilanteen herra.
Alkoholismi ei sairastuta vain alkoholistia
Minä join rommin.
Minä valehtelin.
Minä rikoin pullon.
Mutta puolisoni siivosi jäljet.
Tämä on yksi riippuvuuden surullisimmista puolista.
Alkoholistin elämä alkaa vähitellen pyöriä päihteen ympärillä. Ja usein myös läheisten elämä alkaa pyöriä alkoholistin ympärillä.
Yksi yrittää varmistaa juomisen jatkumisen.
Toinen yrittää varmistaa, että arki jatkuisi edes jotenkin.
Läheinen saattaa alkaa kantaa vastuuta asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Hän yrittää auttaa, ymmärtää, sovitella ja pitää perheen kasassa.
Eikä kyse ole siitä, että läheinen olisi heikko tai tyhmä.
Hän saattaa yksinkertaisesti rakastaa ihmistä, joka on vakavasti sairas.
MinneSarastuksen Minnesota-mallisessa työskentelyssä riippuvuutta tarkastellaan myös läheisten näkökulmasta. Alkoholismi ei ole vain juovan ihmisen ongelma. Sen vaikutukset ulottuvat koko perheeseen.
Ja siksi myös läheiset tarvitsevat mahdollisuuden toipua riippuvuuden aiheuttamista seurauksista.
Minä en tarvinnut lisää tahdonvoimaa. Tarvitsin apua.
Olin käyttänyt vuosikausia valtavasti energiaa juomiseni järjestämiseen.
Keksinyt selityksiä, rakentanut kulisseja, piilotellut pulloja ja manipuloinut tilanteita.
Jos olisin käyttänyt saman kekseliäisyyden johonkin järkevään, olisin saattanut saada elämässäni paljon enemmän aikaan.
Mutta minä käytin sen viinaan.
Lopulta päädyin Minnesota-hoitoon.
Siellä minun oli alettava tarkastella elämääni aivan toisesta näkökulmasta.
Ei enää sitä, miten saisin juomisen onnistumaan.
Vaan sitä, mitä juominen oli tehnyt minulle ja läheisilleni.
Minulle Minnesota-hoito merkitsi mahdollisuutta raitistua ja alkaa rakentaa elämää, jossa minun ei enää tarvinnut valehdella saadakseni seuraavan annoksen.
Nykyään työskentelen päihdetyöntekijänä MinneSarastuksessa.
Autamme alkoholismista ja muista riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä sekä heidän läheisiään Minnesota-mallisen hoidon avulla.
Hoidon tavoitteena on täysraittius, mutta myös se, että ihminen oppii tunnistamaan riippuvuutensa vaikutukset omaan elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa.
Jos tunnistit tästä tarinasta itsesi tai läheisesi, sinun ei tarvitse jäädä asian kanssa yksin.
Mikael Björkman
Raitis alkoholisti, mielenterveys- ja päihdetyöntekijä
MinneSarastus
Kommentit