Miksi alkoholin lopettaminen ei yleensä onnistu yksin?

Heräsin usvaiseen olotilaan. Yökkäsin sappinesteet lattialle ja huomasin nukkuneeni sohvan edessä kivilattialla. Olin ilmeisesti tipahtanut sohvalta jossain vaiheessa yötä. Pöydällä oli viskipullon jämät ja alkometri.

Puhalsin pilliin ja otin huikan. Toisessa järjestyksessä ei olisi ollut mitään järkeä.

Alkometri meni pohjaan. Se oli joku halpisversio, joka näytti korkeintaan 3,75 promillea. Sen jälkeen näyttöön ilmestyi enää HOT, HOT, HOT ja laite ulisi minulle kuin olisin yrittänyt käynnistää ydinreaktoria olohuoneessa.

Rojahdin takaisin sohvalle pulloineni. Esirippu laskeutui jossakin vaiheessa.

Päivät seurasivat toisiaan. Verhot pysyivät kiinni niin ikkunoissa kuin oman pääni sisälläkin.

Sitten tuli aamu, jolloin päätin, että nyt tämä loppuu. Niitä aamuja oli ollut jo vaikka kuinka monta. Aamuja, jolloin olin oksentanut, vapissut, hävennyt, pelännyt ja luvannut itselleni, että tämä oli tässä. Mutta tällä kertaa jokin tuntui erilaiselta.

Minä olin päättänyt.

En joisi enää koskaan.

Paitsi tietenkin hieman tänään, jotta pysyisin toimintakykyisenä.

Siinä se koko ongelma oikeastaan jo oli yhdessä lauseessa.

Tällä kertaa minä oikeasti lopetan

Asuin tuolloin Etelä-Ranskassa ja päätin sillä sekunnilla lähteä Suomeen katkaisuun. Lentol

ipun ostamiseen tarvitsin naapurin apua, koska käteni tärisivät niin pahasti, etten saanut luottokortin numeroita näppäiltyä tietokoneelle. Elettiin aikaa, jolloin kaikkea ei vielä hoidettu puhelimella parilla peukalonliikkeellä.

Naapuri näppäili numerot puolestani ja tarjosi minulle yhden kymmenvolttisen oluen. Eikun menoksi.

Matkalla Barcelonan lentokentälle ja koneessa join harkiten. Vain olutta ja vain sen verran, että pysyin käynnissä. En minä siitä nauttinut. Olut ei ollut siinä vaiheessa nautintoaine. Se oli polttoainetta järjestelmälle, joka ei tuntunut enää toimivan ilman alkoholia.

Suomessa päätökseni otettiin vastaan ilolla. Minä lopetan juomisen. Lopullisesti.

Sain tuekseni Antabuksen.

Hurraa. Olen raitistunut.

Tässä se nyt oli. Ihmeellinen lääketieteen mestariteos, joka pelastaisi minut alkoholismin karmealta ikeeltä ja tekisi minusta raittiin. Miracle maker.

Näin minä sen silloin ajattelin.

Lisäksi sain neuvoja siitä, kuinka mahdollisen retkahduksen jälkeen pitäisi nousta uudelleen taistelemaan. Retkahduksia kuulemma sattuu. Sitten vain uudestaan pystyyn ja taisteluun alkoholin perkelettä vastaan. Hampaat irvessä, ponnistellen, minuutti minuutilta kiusauksia vastaan.

Olin siinä vaiheessa niin voimaton, että ajatuskin kuulosti uuvuttavalta. Olisin melkein mieluummin antanut periksi kuin viettänyt loppuelämäni nyrkit pystyssä tappelemassa viinapulloa vastaan.

Mutta taistellaan sitten.

Minulla oli samalla kummallinen tunne, ettei kukaan oikein tajunnut minua pennin vertaa. Ei se mitään. Juominen oli loppunut.

Olihan minulla Antabus.

Minusta tulee vielä astronautti

Kun hain lääkkeitä apteekista, minua varoitettiin alkoholin käyttämisestä niiden kanssa.

No shit, Sherlock.

Sen verran olin minäkin ehtinyt selvittää.

Apteekissa kerrottiin myös, että esimerkiksi alkoholipitoinen partavesi voisi aiheuttaa ongelmia. Lupasin olla juomatta partavettä.

Apteekin täti ei nauranut.

Minun mielestäni se oli hyvä vitsi.

Nöyryyteni oli siis ilmeisesti jo hävinnyt jonnekin, mikä taas oli mielestäni hyvä merkki. Henkinen kuntoni selvästi koheni vauhdilla. Tähän vielä Antabukset päälle, niin minusta tulee vaikka mitä.

Astronautti saatana.

Palasin Ranskaan uutena miehenä. Olin raitis. Olihan minulla Antabus.

Söin sitä noin kolme kuukautta. Oloni parani valtavasti. Nukuin. Söin. Kehoni alkoi palautua ja tunsin jälleen olevani elossa.

Mutta välillä tapahtui jotain, mitä en tuolloin ymmärtänyt. Kun kuulin soittoa, puhetta ja naurua läheisestä bistrosta, sisälläni alkoi levottomuus. En varsinaisesti ajatellut tietoisesti, että haluan juoda. Sen sijaan hermostuin. Kiihdyin. Suutuin asioista. Keho kävi kierroksilla.

Jokin minussa reagoi.

Minulla oli kuitenkin ratkaisu: onneksi en voi mennä tuonne. Minulla on Antabus.

En tuolloin kysynyt itseltäni tärkeämpää kysymystä:

Miksi minä haluaisin mennä?

Minä olin käytännössä ulkoistanut raittiuteni pillerille. Olin poistanut mahdollisuuden juoda, mutta en ollut vielä oppinut tunnistamaan sitä, mitä minussa tapahtui silloin, kun halu juoda alkoi herätä.

Sitten päätin pelastaa maksani

Kuukaudet vierivät ja aloin tutkia Antabusta internetistä. Olihan se sentään minun miracle makerini.

Sieltä löysin tietoa siitä, että lääkityksen yhteydessä voidaan joutua seuraamaan maksan toimintaa. Ja yhtäkkiä minuun iski valtava huoli.

Maksani!

Se täytyy pelastaa.

Se, etten ollut viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen osoittanut maksa-paralleni juuri minkäänlaista kiinnostusta juodessani itseäni kiihtyvällä tahdilla hengiltä, oli tässä yhteydessä sivuseikka.

Nyt minä nousisin taistoon maksani puolesta.

Päätin lopettaa Antabuksen. Perustelut olivat suorastaan loistavat. Olinhan jo ollut kuukausia juomatta. Olin selvästi raitis. En tarvinnut lääkettä enää. Sen muistaminenkin oli hankalaa.

Ja maksa. Ajatelkaa nyt sitä maksaakin.

Jälkikäteen katsottuna tässä kohdassa riippuvuus oli jo palannut neuvottelupöytään. Se ei tullut sisään ovesta huutaen: JUO!

Ei tietenkään.

Se tuli paljon hienovaraisemmin. Se esiintyi järkevänä ajatuksena, huolena terveydestä, omana päätöksenä ja loogisena johtopäätöksenä.

Ja minä uskoin joka sanan.

Sattumalta pihviravintolaan

Kolme päivää Antabuksen lopettamisen jälkeen olin ravintolassa syömässä.

Täysin sattumalta tietenkin.

Sattumalta olin valinnut pihviravintolan, vaikka en tuolloin edes erityisemmin pitänyt punaisesta lihasta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei pihvi ollut asian ydin.

Minun päässäni pihvin kanssa kuului juoda punaviiniä.

Istuin pöytään, ja neuvottelu alkoi välittömästi.

Voinhan minä yhden lasin ottaa.

Se kuuluu ruokailuun.

Eihän viini ole edes kovin vahvaa.

Olisi suorastaan moukkamaista syödä näin hienossa ravintolassa pihviä ilman punaviiniä.

Olen ollut kuukausia juomatta.

Olen osoittanut, että pystyn olemaan juomatta.

Minähän olen raitis.

Oikeastaan minä taidan olla kohtuukäyttäjä.

Kyllä minä yhden lasin voin ottaa.

Ja sitten kaikki tämä päättely, terve järki ja kuukausien raittius tiivistyivät yhteen täydellisen loogiseen lauseeseen:

Tarjoilija, litra talon punaviiniä minulle, kiitos.

Tilasin litran muuten vain.

Enhän minä aikonut juoda kuin yhden lasin.

Miksi alkoholin lopettaminen ei onnistu, vaikka ihminen haluaa?

Ihminen voi aidosti haluta lopettaa alkoholin käytön ja silti palata juomaan. Alkoholiriippuvuudessa ongelma ei ole vain ensimmäinen lasillinen, vaan myös ajattelu, tunteet ja käyttäytymismallit, jotka voivat alkaa rakentaa tietä takaisin alkoholiin jo paljon ennen juomista.

Tämä oli minulle pitkään yksi vaikeimmista asioista ymmärtää.

Minä halusin lopettaa. En teeskennellyt. En yrittänyt huijata ketään.

Kun makasin lattialla oksentamassa sappinesteitä ja päätin, etten enää koskaan juo, tarkoitin sitä joka solullani.

Ongelma oli, ettei päätös poistanut riippuvuutta.

Minä pystyin olemaan juomatta.

Mutta en ollut vielä oppinut elämään raittiina.

Niiden välillä on valtava ero.

Minun kohdallani riippuvuuden ajattelu kuulosti esimerkiksi tältä:

Olen ollut jo näin pitkään juomatta.

Ei se yksi mitään haittaa.

Ehkä se ei ollutkaan niin paha.

Nyt olen eri ihminen.

Nyt tiedän rajani.

Minä kyllä hallitsen tämän.

Yksi tai kaksi.

Tällaista ajattelua kutsutaan usein kieltämiseksi. Minä kutsun sitä omassa elämässäni kieltosairaudeksi.

Sillä on hämmästyttävä kyky hävittää muistista juuri ne kohdat, jotka eivät sovi senhetkiseen suunnitelmaan.

Kivilattia unohtuu. Oksennus unohtuu. Vapisevat kädet unohtuvat. Pelko unohtuu.

Ja yhtäkkiä pihviravintolan viinilista näyttää aivan järkevältä paikalta aloittaa uusi elämä kohtuukäyttäjänä.

Jos pohdit omaa alkoholin tai muiden päihteiden käyttöäsi, MinneSarastuksen Apu itselle -sivulla kerrotaan tarkemmin riippuvuudesta, hoitoon hakeutumisesta ja siitä, mitä hoito käytännössä sisältää.

Miksi tahdonvoima ei aina riitä alkoholiriippuvuudessa?

Alkoholiriippuvuudessa pelkkä päätös tai tahdonvoima ei välttämättä riitä pysyvään muutokseen, koska riippuvuuteen voi liittyä opittuja käyttäytymismalleja, mielitekoja, kieltämistä sekä tilanteita ja tunteita, jotka aktivoivat vanhaa toimintaa.

Minulle yksi tärkeimmistä oivalluksista oli myöhemmin se, ettei riippuvuuden tarvitse sanoa:

Mene juomaan.

Se olisi liian helppo tunnistaa.

Se voi sanoa:

Et tarvitse enää apua.

Sinullahan menee hyvin.

Olet jo ymmärtänyt tämän.

Sinä et ole yhtä paha kuin nuo muut.

Ehkä liioittelit koko ongelmaa.

Olet ansainnut yhden.

Normaalit ihmisethän juovat.

Ei sinun tarvitse kertoa tästä kenellekään.

Ja juuri siinä se on vaarallisimmillaan.

Se puhuu omalla äänelläsi. Ajatus tuntuu omalta. Perustelu kuulostaa järkevältä.

Siksi pelkkä tahdonvoima oli minulle niin surkea ase. Minun olisi pitänyt käyttää samaa mieltä riippuvuuden voittamiseen, jonka sisällä riippuvuus samaan aikaan rakensi perustelujaan.

Aika epäreilu nyrkkeilyottelu.

Voiko ihminen olla juomatta ilman, että riippuvuus on käsitelty?

Voi. Ihminen voi olla päiviä, viikkoja, kuukausia tai joskus pitkäänkin juomatta. Juomattomuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että riippuvuuteen liittyvä ajattelu, käyttäytyminen ja päihteeseen palaamisen riskit olisivat kadonneet.

Minäkin olin kuukausia juomatta.

Mutta omassa elämässäni ymmärsin myöhemmin, ettei juomattomuus yksin ratkaissut sitä, mikä minut aina palautti alkoholiin.

Minulta puuttuivat työkalut.

En tunnistanut, mitä minussa tapahtui. En ymmärtänyt levottomuutta, joka iski kuullessani bistrossa musiikkia. En tunnistanut oman ajatteluni muutosta. En huomannut, kuinka riippuvuus alkoi vähitellen tehdä alkoholista jälleen hyväksyttävää.

En nähnyt takaporttia ennen kuin olin jo astunut siitä läpi.

Käypä hoito -suosituksen mukaan psykososiaaliset hoidot ovat alkoholiriippuvuuden hoidon perusta. Suosituksessa todetaan myös, että pelkkä vieroitushoito ilman kuntoutusta johtaa harvoin alkoholiriippuvuudesta toipumiseen. Käypä hoito: Alkoholiongelmat

Käypä hoito nostaa psykososiaalisessa hoidossa esiin muun muassa hoidon jatkuvuuden, keskustelun, ryhmämuotoisen työskentelyn, läheisten huomioimisen sekä vertaistoiminnan.

Juuri tähän tarvitaan muutakin kuin päätös olla juomatta.

Miten Minnesota-hoito tukee raitistumista?

MinneSarastuksen Minnesota-hoidossa alkoholin tai muiden päihteiden käytön loppuminen on vasta alku. Hoidossa opetellaan tunnistamaan niitä ajatuksia, tunteita, käyttäytymismalleja ja tilanteita, joiden kautta riippuvuus voi alkaa rakentaa tietä takaisin päihteeseen.

MinneSarastuksen Minnesota-mallinen päihdekuntoutus alkaa 28–35 vuorokauden intensiivijaksolla Haapajärvellä. Riippuvuutta käsitellään yhdessä ammattilaisten ja vertaisten kanssa, hoitoon kuuluu läheisviikonloppu ja intensiivijakson jälkeen työ jatkuu 11 kuukauden jatkohoidossa.

Tavoitteena ei siis ole vain selvitä päivästä toiseen juomatta ja puristaa hampaita yhteen silloin, kun mieli alkaa neuvotella.

Tavoitteena on oppia tunnistamaan se neuvottelu jo silloin, kun se alkaa.

Minulle juuri nämä työkalut puuttuivat. Pystyin lopettamaan juomisen hetkeksi, mutta en vielä tunnistanut niitä koukkuja, joilla riippuvuus sai minut palaamaan aina samaan paikkaan.

Olenhan ollut jo näin pitkään juomatta.

Ei yksi haittaa.

Ehkä se ei ollutkaan niin paha.

Nyt minä hallitsen tämän.

Kun näitä ajatuksia ei tunnista, ne eivät kuulosta riippuvuudelta.

Ne kuulostavat omalta järkevältä ajattelulta.

Ja juuri siksi raitistuminen on paljon enemmän kuin juomisen lopettaminen.

Mitä minä olisin silloin tarvinnut?

En lisää tahdonvoimaa. En lisää syyllisyyttä. En käskyä puristaa hampaita kovempaa yhteen.

Minun piti oppia tunnistamaan, mitä minussa tapahtuu ennen kuin otan ensimmäisen lasin.

Minun piti oppia näkemään omat selitykseni selityksinä. Huomaamaan, milloin alan eristäytyä. Milloin rehellisyys vähenee. Milloin alan romantisoida vanhaa elämää. Milloin alan ajatella olevani taas poikkeus sääntöön. Milloin mieleni alkaa rakentaa takaporttia.

Ja ennen kaikkea minun piti ymmärtää, ettei minun tarvitse ratkaista tätä yksin oman pääni sisällä.

Siellä minä olin hävinnyt tämän keskustelun jo aika monta kertaa.

Siksi hoidossa rakennetaan raittiutta, ei vain juomattomuutta

MinneSarastuksen hoidossa yksi keskeinen tavoite on oppia tunnistamaan riippuvuuden toimintaa omassa elämässä.

Mistä päihteiden käyttö alkoi? Mitä sillä yritettiin ratkaista? Mitä tapahtuu ajatuksissa ennen käyttöä? Millaisia selityksiä ihminen antaa itselleen? Mitä tapahtuu, kun elämä alkaa tuntua raskaalta, yksinäiseltä, tylsältä tai joskus jopa liian hyvältä? Miten tunnistan ajoissa sen hetken, jolloin vanha ajattelutapa yrittää palata?

Näitä asioita ei ratkaista yhdellä päätöksellä.

Niitä opetellaan tunnistamaan, puhumaan auki ja käsittelemään. Työskentelyä tukevat vertaistuki, ammatillinen ohjaus, läheisten osallistuminen, jatkohoito sekä konkreettiset keinot, joiden avulla muutoksen ei tarvitse jäädä yhden hyvän päätöksen varaan.

MinneSarastuksen hoitopolkuun kuuluu myös läheisten osallistuminen, koska riippuvuus ei kosketa vain päihteitä käyttävää ihmistä. Läheisille suunnatusta tuesta voit lukea lisää Läheishoito-sivulta.

Tavoite ei ole viettää loppuelämää hampaat irvessä alkoholia vastaan taistellen.

Tavoite on, ettei koko elämä enää pyöri sen taistelun ympärillä.

Minulle siinä on valtava ero.

Entä jos olen yrittänyt lopettaa jo monta kertaa?

Toistuvat lopettamisyritykset eivät automaattisesti tarkoita sitä, ettei ihminen haluaisi lopettaa tarpeeksi. Jos päätös lopettamisesta pitää hetken mutta alkoholinkäyttö alkaa aina uudelleen, kannattaa pysähtyä tarkastelemaan itse juomisen lisäksi myös niitä tekijöitä, jotka vievät takaisin ensimmäiseen lasiin.

Minä halusin lopettaa.

Jokaisen uuden rännin lopussa halusin aivan helvetisti.

Mutta halu ja päätös eivät vielä antaneet minulle niitä taitoja, joita tarvitsin pysyäkseni raittiina silloin, kun oma mieleni alkoi jälleen perustella juomista.

Siksi ehkä parempi kysymys kuin

“Miksi minä en vain pysty lopettamaan?”

on:

“Mitä minun pitäisi tehdä tällä kertaa toisin?”

Jos alkoholin käyttö on ollut pitkään runsasta, lopettaminen voi vaatia terveydenhuollon arviota ja vieroitushoitoa. Pitkän ja runsaan alkoholinkäytön lopettamiseen voi liittyä vieroitusoireita, ja vaikea delirium tremens voi olla hengenvaarallinen.

MinneSarastus ei toteuta lääkkeellistä katkaisu- tai vieroitushoitoa. Akuutti terveydentila hoidetaan terveydenhuollossa, minkä jälkeen kuntoutus voi jatkua tilanteen niin salliessa. MinneSarastuksen hoitoon hakeutumisesta ja käytännöistä löydät lisää vastauksia Usein kysytyt kysymykset -sivulta.

Mutta vieroituksen jälkeen alkaa toinen työ.

Raittiina eläminen.

Minä jouduin lopulta oppimaan sen, ettei alkoholi ollut ainoa asia, josta minun piti päästä eroon.

Minun piti päästä eroon myös siitä valheesta, että tällä kertaa minä kyllä hallitsen sen.

Koska niin kauan kuin uskoin siihen, sama tarina pystyi alkamaan aina uudestaan.

Ja minun tapauksessani se alkoikin.

Heräsin usvaiseen olotilaan. Yökkäsin sappinesteet lattialle ja huomasin jälleen makaavani sohvan edessä kivilattialla.

Tarvitsetko apua alkoholin käytön lopettamiseen?

Jos tunnistat tästä tekstistä oman tilanteesi ja olet yrittänyt lopettaa yksin yhä uudelleen, sinun ei tarvitse tietää valmiiksi, mikä olisi oikea seuraava askel.

Voit tutustua rauhassa MinneSarastuksen Minnesota-hoitoon ja hoidon hintaan ja maksuvaihtoehtoihin. MinneSarastuksesta tehtyihin Oulun ammattikorkeakoulun opinnäytetöihin voit tutustua Tutkimukset ja media -sivulla.

Jos haluat puhua tilanteestasi ihmisen kanssa, voit ottaa MinneSarastukseen yhteyttä luottamuksellisesti. Ensimmäinen yhteydenotto ei sido sinua mihinkään.